Lauantai 4.8.2012 – matkaan
Lähtö oli lauantaina 4.8. ja treffit lentokentällä n. klo 5.30 aamulla. Sehän oli jo etukäteen selvä, ettei nukkumisesta tulisi mitään edellisenä yönä – siksi päätin torjua lähtöstressiä ja tilasin taksin etukäteen jo edellisenä iltana. Taksi tuli ajoissa viiden aikaan ja matka saattoi alkaa.
Oltiin päätetty mennä turistiluokassa, koska matka olisi päivällä ja täyden koneen kestäisi gin toniceja siemaillessa. Frankfurtin lento meni mukavasti yhdessä rivissä istuen varauloskäynnin kohdalla. Frankfurtissa sitten hakeuduttiin turvatarkastusten ja muiden mutkien läpi Houstonin portille, matkalla ostin Imodiumia jotta sitä ei tarvitsisi, sekä vähän juomia kuten Jekkua ja viskiä. Voit varmaan arvata kenelle Jekku tuli ;-) Sain hienot jekkulasitkin. Sitten etsittiin baaria jossa voisi viettää odotusajan, mutta sellainen löytyi vain portilta ja niin päädyttiin juomaan GT:t vessan oven viereen. Vaihdettiin tosin paikkaa aika pian, kun kolme lähekkäin olevaa paikkaa löytyi. Se tuntui olevan aika haasteellista, koska meidän Airbus 380 matkustajat tykkäsi varata tuolin myös a) kassille b) toiselle kassille c) puolisolle d) puolison tavaroille e) lapselle f) lapsen leluille g) lapsen kasseille h) lapsen nukkumiselle.
Tässä vaiheessa oli jo selvä että kone olisi täynnä eli meille stand by-lippulaisille saataisi sitten jotkut penkit. Istuinpaikkatiedot tulisi aikanaan näytölle ja nimilistassa meitä ennen oli jo muutama muukin odottaja.
Koneeseen
Vähän eläteltiin jo toivoa, josko satuttaisi pääsemään businekseen. Valitettavasti kävi se huonompi vaihtoehto ja päädyttiin ympäri konetta. Wille sai käytäväpaikan jostain rivin 56 tienoilta, minä paikan niin keskeltä riviä kuin voi saada riviltä 66 ja Päki keskipaikan jostain 88 rivin tienoilta. Höh, ja tässäkö sitten pitäisi nököttää 10 tuntia, toisella puolella hiljainen vanhempi pariskunta ja toisella puolella nyyhkivä meksikolaistyttö, jonka rakas ilmeisesti jäi Saksaan.
Koneessa oli jo heti aluksi paikkojen vaihtosäätö ja päättelin että jos porukasta kaksi kerää yhteen, niiden voisi olla helpompi siirtyä kolmannen luokse. ”Katjan järjestelytoimisto” iski heti kun turvavyövalo sammui, ja meksikolaistyttö pääsi omalta käytäväpaikaltaan Willen käytäväpaikalle ja Wille tuli riville 66. Ajateltiin sitten siirtyä Päkin luokse. Mutta eipä se onnistunutkaan, meillä ei oikein ollut mitään millä käydä kauppaa, koska mahdolliset vaihtajat istui ikkuna- ja käytäväpaikalla – ja sitä paitsi olivat unten mailla jo siinä vaiheessa.
Nautiskeltiin siinä sitten juomia ja ruokia ja itse perehdyin viihdejärjestelmän sisältöön ja löysin sieltä useita hyviä leffoja. Päki kävi välillä hengailemassa meidän luona ja Wille ja minä käytiin vuorollaan Päkin luona, joka oli unten mailla aika usein kun miestä kävi kurkkaamassa.
Oltiin täytetty viisumin korvaava ESTA-lomake hyvissä ajoin, ja muutamaan kertaan meiltä kysyttiin että olemmehan tehneet sen. Kyllä vaan, kaikki kunnossa. Koneessa jaettiin myös tullauslaput täytettäväksi: kuka olet, missä asut, mihin menet, oletko sairas, onko pyssyjä mukana, oletko vanki tai muuten vain sekopää jne.
Kaukana Suomesta
Houstonissa tuli sitten vastaan lämmin ilma, sekä maahantulokuviot. Hallissa oli useita satoja ihmisiä meitä ennen, Euroopasta tuli pari isoa konetta samaan aikaan laskuun. Toinen niistä oli KLM:n kone Amsterdamista jossa Jeroen Kroonin piti olla myös. Oltiin ajateltu Jeroenin kanssa että “kyllähän me nähdään sitten matkalaukkuja hakiessa”. Totuus vaan oli vähän toinen. Saatiin nimittäin seisoskella yksi reilu puolituntinen hallissa mutkittelevassa jonossa ja odottamassa että päästään kukin vuorollaan kuulusteltavaksi. Päki oli mennyt edellä ja kertonut matkustavansa kavereiden kanssa ja viittilöi meidän suuntaan. Minun kohdalla univormumies vaan haukotteli ja pyysi laittamaan sormet kuvauslevylle (ensin sormet, sitten peukku) ja katsomaan kameraan *haukotus*, leimasi tullilapun ja antoi mennä. Wille joutui hieromaan sormiaan useamman kerran kuvauslevylle, kun jäljet eivät tahtoneet onnistua millään.
Seuraavalla luukulla tullilappu otettiin pois ja se siitä, kukaan ei kysynyt mitään ESTA-lomakkeita tai vastaavia. Ehkä tiedot on ylhäällä tietokannassa tai jotain… Sitten vaan laukkujen nouto ja hämmästelemään mistä löytyy shuttle hotelliin. Jotenkin elävästi tuli mieleen Pariisin hotellishuttlejen säätö, ja tiesin että tässä ei muu auta kuin odottaa, shuttle tulee sieltä aikanaan (jos tulee, tai sitten otetaan taksi). Istuskelin sitten helteisessä parkkihallissa jossa busseja tuli ja meni jatkuvalla syötöllä, matkavaatteissa eli farkuissa oli kohtalaisen lämpöinen olla. Autot ja sinne tänne menevät ihmiset yhdessä lämmön kanssa loi aika eksoottista fiilistä verrattuna suomalaiseen vastaavaan paikkaan ja totesin pojille että ”nyt ollaan kaukana Suomesta, pojat”.
Hotelliin
Wille oli varannut hotellin läheltä kenttää, päästiin id-hinnalla Country Inniin. Shuttle pysäytti ensin rakennuksen toisessa päässä olevan hotellin oven eteen ja tietysti marssittiin ovesta sisään. Hämmästys oli suuri kun varausta ei löytynytkään, ja sitten alkoi hiipiä taju päähän että seinässä on Comfort suites tms. hotellin kyltti, eikä suinkaan Country Inn. Onneksi täti osasi neuvoa että meidän varaus on varmaankin hotellista joka on talon toisessa päässä tai itse asiassa toisesa samannäköisessä rakennuksessa. Sinne siis. Huoneet löytyi, ja sänky oli sopivan suuri, mutta ilmastointi piti kamalaa meteliä. Tässä vaiheessa pojilla alkoi olla jano ja minulla hinku altaalle, joten päätettiin käydä dippaamassa itsemme hotellin altaaseen. Allas oli itse asiassa talon alla, mutta sen vieressä saattoi pötkötellä auringossa. Siinä me suomalaiset maattiin, hämmästeltiin yli lentäviä isoja koneita ja mahtavia meteleitä ja annettiin matkasta rasittuneiden vartaloiden levätä lämmössä. Paha pettymys vaan oli, ettei hotellissa ollut minkäänlaista tarjoilua, oluet jäivät siis saamatta.
Hotelli oli tosiaan keskellä lentokentän ympäröivää aluetta, ja hotellin asukkaat varmasti suurimmaksi osaksi vain siellä nukkuvia bisnesmiehiä tai lentomiehistöä. Joten baareja tai muuta viihdykettä ei ollut näköpiirissä ihan lähellä.
Uimisen jälkeen käytiin ottamassa päiväunet ja kävi jotain sellaista mitä ei ole käynyt koskaan tähän mennessä. Ensinnäkin olin laittanut herätyksen puhelimeen reilun tunnin päähän. En ollut kuullut sitä, vaan puhelin herätti uskollisesti kuuden minuutin välein. Olihan mulla korvatulpat päässä, mutta niin on aina muulloinkin ja puhelimen herätys kuuluu niiden läpi. Pojat oli myös lähettäneet tekstarin joko olen seinän takana hereillä, viestiä en tietenkään kuullut koska puhelin oli äänettömällä, sen lisäksi pojat oli yrittäneet soittaa hotellin puhelimella, jota myöskään en kuullut. Jotenkin vaan sattui niin, että havahduin hereille ja samalla kuulin vienon koputuksen oven takaa. Wille siellä tiedusteli josko olen vielä hengissä. Kyllä vaan, valmiina syömään! Mutta se täytyy sanoa etten ikinä ole nukkunut yhtä sikeästi, paitsi todella harvoin on ukkoset jääneet kuulematta. Ehkä kroppa tällä kertaa luuli että on yö…
Hotellin virkailija neuvoi meille ruokapaikan, Holiday Innin vieressä on ravintola, menkää sinne. Sinne saattoi onneksi kävellä, tien varrella oli toimistotaloja ja tie kulki ison moottoritien yli. Ravintola oli Good eats tai vastaavaa, ja ruoka oli täyttävää. Tässä vaiheessa tajusin että ruokalista pitää lukea kunnolla, jostain aina löytyy tieto mitä annokseen sisältyy automaattisesti ja mitä pitää tilata erikseen. Ja muistilappu itselle: handmade steak tarkoittaa jauhelihapihviä. Ruokaa oli paljon mutta maku oli jossain muualla, tai ehkä oma makuaisti oli jäänyt johonkin aikaeron vuoksi. Toinen muistilappu itselle: vedessä on aina liikaa jäätä, yritä muistaa pyytää juomat ilman jäätä.
Otettiin vielä lasilliset hotellihuoneessa, pojat oli napanneet näköjään viskiä kohtalaisen siivun ennen ruokaa :-P No, tämähän on loman aloituspäivä, ehkä skoolailu on hyväksyttävissä.