Keskiviikko 18.4.2012 – lentäminen jäi haaveeksi
Tämä on sitten leirin viimeinen päivä, ainakin omalta osalta. Nyt leiriaikaan on muodostunut tavaksi että liikkeelle lähdetään klo 11 aikaan, ellei aiemmin.
Aamulla sää oli kylmä ja kirkas, joka Suomessa tarkoittaisi sitä että luvassa on todennäköisesti kunnon kumpiaiskeliä. Jäin jatkamaan LUXiin käännöstyötä ja lentäjät lähti pikkuhiljaa kentälle. Kun päädyin bussilla kentälle, koneita vietiin jo radan päähän. Auttelin kaikki ilmaan ja juteltiin että haluaisin päästä lentämään. Valitettavasti siihen puuhaan tarvitsen kyydittäjän, oma lupakirja kun pääsi vanhenemaan silloin 20 vuotta sitten. Jotenkin vaan olen ajatellut että jos ympärillä on koneita ja lentäjiä, ilmaan kyllä pääsee. Toki tärkeintä on se, että koneiden omistajat saa kunnon keikat, ja paketteja (kuten minä) viedään sitten kun se sopii muiden aikatauluun.
Keli ei (taaskaan) kehittynyt kuten meillä on totuttu, vaan Nitramaiseen tapaan kumpaisia ei juuri syntynyt, vaan taivaalle hiipi aina vain paksuneva yläpilvi.
Avustajat jäivät maajoukoiksi
Ilmeisesti en ollut ilmaissut toivetta riittävän äänekkäästi, sillä minun lennättämisen suhteen homma meni niin, että Jouni ei uskaltanut lähteä viemään DD:llä koska se ei ole oma kone, Ilpo oli muuten voipuneen oloinen, ja Mika oli sitä mieltä että Ipe vie. Ipe hieroi päätä laskeutumisen jälkeen ja totesi että keli on kuollutta, ja että Wille vie uudella Arcuksella. Wille oli taas ollut siinä käsityksessä että joko DD tai KA vie lentämään, koska Arcus oli käyttänyt akut loppuun eikä halunnut lähteä nollatuulella hinauksella pikkuisen ultran perään räpyttelemään. Niin siinä sitten kävi, ettei meikäläinen nähnyt Nitraa taivaalta käsin, ihan vain siksi että se kuuluisa ”joku muu” oli poistunut paikalta. Kevyesti sanottuna otsaan kasvoi aika pitkä sarvi. Kyllähän sen ymmärtää että pilotit ei halua lähteä pelkästään laskemaan mäkeä, mutta en enää jaksanut kuluttaa energiaa ja yrittää selittää pojille että sekin riittäisi. Jos asia ei mene perille hyvällä niin tuskin se menee perille pahallakaan.
Puolitoista viikkoa tuli autettua muita ilmaan, hinkattua koneen siipiä, peiteltyä koneita ja ihasteltua koneita, mutta jalat pysyi maassa koko ajan. Hohhoijjaa, onneksi on aika lähteä kotiin.
Sanonta ”Se joka tahtoo, keksii keinot. Se joka ei tahdo, keksii selitykset.” sopii tähän päivään oikein hyvin. Ja itse en tainnut haluta riittävästi koska en mennyt repimään paikallisia kerholaisia hihasta ja kyselemään mitä lennätys maksaisi. Marko sen sijaan oli vuokrannut paikallisen koneen, mutta päivätarkastuksessa huomasi että siivekkeissä on jotain hämärää, sauva jää oikealle ja vasemmalle jumiin. Avustajat jäivät siis maajoukoiksi.
Kävin ennen illallista Willen kanssa ostamassa tuliaisviinejä, 11 euron hintaisia kolmen litran viinitötsiä. Hyllyyn ei juuri jäänyt mitään meidän ostosreissun jäljiltä, tosin ei sitä valikoimaakaan ollut ihan hirveästi. Paikalliset tuntuvat luottavan enemmän pulloihin kuin ”perhepakkauksiin”. Paikallisesta Lidlistä parin euron Hubertus kuohuviini olisi ihan kelvollista, mutta se sai nyt jäädä. Aika alkoi käydä vähiin, enkä halunnut ottaa liikaa tilaa toisten autosta.
Syötiin U Krbassa ja KA, DD ja KX porukat oli melkein syöneet kun saavuin paikalle. RA porukka tuli kuitenkin perässä ja syötiin (ja juotiin) oikein pitkän kaavan mukaan. Jäätelöannoskin löytyi, vaikkei sitä listassa lukenutkaan. Noin yleensä illalliseen on saatu kulumaan noin 20 euroa per nenä ja sillä saa vatsan (ja pään) täyteen. Halvemmallakin selviää, U Krba ei ole Nitran edullisimpia paikkoja mutta sijainti on loistava ja ruoka on todella hyvää. Palvelu tuntuu myös sujuvan useimmiten, varsinkin jos se tietty tarjoilija on paikalla.
Pakatessa meni vähän pitkään ja uni oli vähän heikkoa, heräilin vähän väliä miettimään miten saisin laukun kevyemmäksi ja stressaamaan aamun busseilua Nitra-Bratislava-Wien.
