Sunnuntai 12.8.2012 – Kotimatka

Aamulla huomasin että suurella työllä ostettu sähköadapteri on jäänyt johonkin, todennäköisesti sen stetsonin kanssa Motel 6:een. Tosin stetson jäi siivoojan riemuksi ihan tarkoituksella, adapteri ei. Sain onneksi Päkin avulla laitteet lataukseen. Aamu jatkui kuntosalilla, huomasin että on paljon mukavampi käydä tepsuttamassa crosstrainerilla ja katsella samalla MIB II-leffaa kuin kävellä helteessä ulkona autojen välissä. Hotellin ympärillä näytti olevan ihan kohtalaiset jalkakäytävät, mutta silti kuntosali tuntui kätevämmältä kuin pomppia tien yli aina sadan metrin välein. Aamupala oli onneksi monipuolisempi kuin tähän mennessä hotellien tarjoomukset, eikä onneksi tarvinnut syödä kertakäyttöastioista.

Postikortin lähettämisen vaikeus

Juuri ennen kuin ajettiin hotellin portista ulos (pysäköinti oli ilmainen!), pinkaisin takaisin respaan postikortti kädessä, joka oli matkannut Uvaldessa mukana jo muutaman päivän. Hämmästyin taas kun ihmiset oli taas täysin ”emmä vaan tiedä” hengessä eli tämäkään respa ei voinut ottaa korttia lähetettäväksi koska tiskin takana eivät tienneet mitä kansainvälinen postimerkki maksaa. Siis hei, ollaan Houstonin keskustassa, eikä työntekijät tiedä mitä kansainvälinen postimerkki maksaa. Sanoisin että olisin arvostanut sitä, että olisivat ottaneet kortin ja pistäneet sen postiin ja sanoneet että se sisältyy huoneen hintaan. Ei yksi postimerkki nyt niin kallis voi olla. Olin tietty itse keskittynyt niin paljon siihen että saan hyvää palvelua, etten tajunnut antaa virkailijalle muutamaa dollaria ja pyytänyt hoitamaan asiaa. Postikortti on tätäkin kirjoitettaessa eteisen pöydällä ja taitaa mummi jäädä ilman postikorttia…toisaalta, en tainnut kertoa mummille että edes olen reissussa. No, itse asiassa olin jo kuullut että kansainvälisyydestä oltiin ihmeissään toisessa osavaltiossa ja eräät suomalaiset oli saaneet huomiota koska heillä on passit, passit, onpa erikoista!! Että kaipa sitten postikortin lähettäminen Eurooppaan voi olla vielä vaikeampaa.

Lähdettiin ajoissa palauttamaan vuokra-autoa. Hetken aikaa arvottiin taas huoltoasemalla (josta ei saa bensaa suomalaisella pankkikortilla, vaan yhden täytyy mennä sisään kortin kanssa jona aikana toinen tankkaa ulkona…näin ainakin pojat päätteli), saatiin auto tankattua täyteen ja sen jälkeen löydettiin kuin löydettiinkin kyltit Car Rental Centeriin. Auto vaan ajettiin parkkihalliin suuren jonon jatkeeksi, vuokraajalta otettiin muistaakseni vakuutus että kaikki on kunnossa ja kun oltiin kerätty kamppeemme, saatiin lähteä. Päädyttiin suureen halliin josta oltiin lähdettykin. Muistin kuinka autoin tullessa sitä Itä-Aasilaista miestä joka etsi lentokenttäshuttlea, ja nyt oltiin itse siinä samassa tilassa. Muistan kuinka mietin silloin viikko sitten että ”ensi viikonloppuna me ollaan samassa tilassa, saa nähdä mitä on tapahtunut”. Ja olihan se reissu ;-) Me löydettiin shuttle helposti, kyltit oli helpot ymmärtää ja kolme silmäparia havainnoi asioita nopeammin kuin yksi. Onneksi bussien lähtöpaikassa oli jo aikataulu josta näki mihin terminaaliin me haluttiin.

Turvatarkastuksessa

Oltiin päätetty vähän satsata paluuseen, ja oltiin varattu business-luokan liput. Näin ollen päästiin ohituskaistaa lähtöselvitykseen, ja vaikkei väkeä ollut paljoa, silti edellä menevät saivat aikaan selkkauksia. Toisaalta, eipä kannata arvostella muita sillä sain aikaan itsekin selkkauksen, ihan pienen tosin. Ensin tietysti pistin tarkastettavaksi läppärin, nesteet, hupparin, avaimet, takin, lompakon jne. eli kaiken muun paitsi sen joka oli kiinni ihossa. Hihnalle meni myös kengät. Sen jälkeen pääsin pyöröovea muistuttavaan kapistukseen, joka kuitenkin ilmeisesti oli metallinpaljastin. Piti ottaa asento ”kädet ylös!” tekniikalla ja sen jälkeen koppi (=kroppa) skannattiin ympäriinsä. Tuli erittäin science fiction-olo.

Sen jälkeen kysyttiin ”katso tätä ruutua, jos sanot okei, pääset menemään ja kaikki on hyvin”. Mietin hetken onko tää joku kompa, tuijotin näyttöä jossa luki ”juu” ja ”ei”, sitten katsoin kysyjää hämmästyneenä ja sanoin ”ok”. Näin pääsin eteenpäin, vaan en kovin pitkälle. Seuraavaksi toinen täti veti minut syrjään ja kysyi ”rouva, onko tämä teidän reppunne”, ei auttanut muuta kuin sanoa ”juu-u, onhan se” koska siinähän se Golla-reppu pötkötti, tädin tiukoissa näpeissä. Tässä vaiheessa ajattelin vielä että tämä on kiintiötsekkaus ja mitään hätää ei ole. Sitten tarkastaja-täti sanoi ”onko täällä jotain joka voisi pistää tai viiltää minua”. Mieleen tulvahti ylemmyydentunne, enhän nyt ”minä, tuhansia kilometrejä matkustanut tyyppi voisi pakata käsimatkatavaroihin mitään sellaista” mutta tyynesti kerroin tädille ettei mitään sellaista pitäisi löytyä repusta. Kun täti sanoi: ”ymmärrättehän ettette saa koskea reppuun ennen kuin olen lopettanut”, primitiivinen huoli alkoi hiipiä takaraivoon ja mietin miten reagoisin jos repusta löytyykin jotain sellaista jota siellä ei pitäisi olla. Mutisin vaan kiltisti ymmärtäväni. Ja löytyihän repusta jotain sellaista joka voisi viiltää/pistää tätiä, nimittäin kun Motel 6:ssa keräsin viimeisiä kamppeita, pitkään mukana matkustanut Viking Linen tarjoilijoiden viinipullon avaaja meinasi unohtua ja sujautin sen reppuun. Siinä se, tuhansia maileja nähnyt avaaja oli ison mustan turvatarkastajatädin kädessä ja kuulin sanat: ”tajuathan että tämän on jäätävä tänne”. Ymmärsin toki, täti kyllä yritti ehdottaa eri tapoja joilla tavarasta ei tarvitsisi luopua. Mutta koska minua ei sattuneesta syystä ollut saattamassa kukaan perheenjäsen, en voinut jättää pullonavaajaa portin tuolle puolenkaan. Näin sain sanoa ”heihei” Viking Linen hienolle viinipullonavaajalle, joka siis jäi Houstoniin.

Ensimmäistä kertaa business-luokassa

Terminaalissa oli kovin hiljaista, vaikka isoja koneita olikin lähdössä valtameren toiselle puolelle – ehkä niiden lähtöön oli liikaa aikaa. Odoteltiin hetki meidän Airbus 380:a saapuvaksi, hämmästeltiin isoja ihmisiä, yritettiin käyttää ilmaisnettiä josta olisi nähnyt milloin Airbus saapuu, loppujen lopuksi päätettiin mennä baariin koska shopattavaa ei ollut. Rohkeasti yritettiin business loungeen ja onneksi sisäänottaja ei tajunnut, ettei meidän standby-lippulaisten kuulu päästä sisään. Näin minäkin pääsin vähän uusiin ulottuvuuksiin, en nimittäin koskaan ennen ole ollut missään loungessa. Pitihän ne cockatailnaposteltavat testata ja muutama ilmainen juoma nautiskella sen lisäksi, sain mm. roseviiniä jäähdytetystä lasista…hmm. Televisiossa pyöri viimeiset Lontoon olympialaisten kisat, päättäjäiset jäisivät harmittavasti näkemättä. Naposteltavat jäi mieleen niiden surkeuden vuoksi, onneksi minisandwichit oli hyviä – niistähän Amerikka onkin tunnettu.

Koneessa oli sitten ihan täpinöissäni, eteen kannettiin menukortti ja totesin että edessä on todennäköisesti yksi viikon hienoimmista aterioista. Istuskelin aivan onnellisena business-luokan tuolissa, nautin illallisesta ja katselin elokuvia. Harmi vaan ettei vieressä ollut ketään jonka kanssa olisi voinut kilistellä. Pojat istui taas exitin kohdalla. Totesin hymyssä suin että “tällä tavalla sitä kuuluu matkustaa”. Saa nähdä milloin olisi seuraava mahdollisuus – siis matkustaa muuten kuin “sikaluokassa”.

Maanantai 13.8. – kotiin

Yleensä otan aina taksin kentältä suoraan kotiin. Mutta nyt bussi joka kulki ovelta lähes ovelle tuli niin näppärästi että nautiskelin 40 minuuttia vielä kesäisistä maisemista ja makustelin reissua mielessäni. Olin päättänyt etten anna aikaeron vaikuttaa vaan alan heti hommiin. Aikomukset oli hyvät mutta eivät juuri onnistuneet, kuljin yhtä koomassa seuraavat kaksi-kolme päivää kuin Texasiin mennessäkin. Joten sen ainakin opin ettei valtameren toiselle puolelle kannata lähteä viikoksi, matkan pitää kestää vähintään kaksi.

Mitä muuta matkasta opittiin?

Välillä porukassa ärräpäät lensi, mutta olisiko matkustaminen hajuttomassa ja mauttomassa seurassa mukavampaa?  Eihän sellaisesta jää mitään mieleen?

Itse opin ainakin että yritän laskea viiteen, tai ainakin kolmeen, ennen kuin kommentoin mitään yleisessä tilanteessa. Saattaa olla haasteellista, sillä erinäisistä syistä johtuen olen oppinut aika omatoimiseksi ja sen vuoksi on vaikea antautua toisten palveltavaksi.

Seuraavan kerran kun lähden reissuun, otan pienemmän kameran linssin mukaan tai sitten kokonaan pienemmän kameran, ehkä sitten tulisi otettua enemmän hauskempia toimintakuvia. Ja yksi kysymys herää mieleen – kun kaverit on kysyneet millaista oli Texasissa, vastaan yleensä ”siinähän se, kuumaa ja paljon valkoista/keltaista ruokaa”. Kuitenkin sain kirjoitettua 18 sivua tekstiä viikon reissusta. Hih!

Kiitos Päki ja Wille hyvästä matkasta ja upeasta matkaseurasta. Kotiinpaluu on pakollinen. Mutta ehdottomasti lähtisin toistekin jos tulisi tilaisuus.